Elämässä on joskus vaikea hyväksyä tiettyjä elämän ehdonalaisuuksia. On asioita, joille ei voi tehdä mitään. Asioita, jotka on edeltäkäsin säädetty tapahtumaan tai olemaan tapahtumatta. Joskus on vaikeaa antautua Jumalan suunnitelmien vietäväksi, kun ei tunnista itsessään mitä Hän tahtoo minun tekevän tai minne menevän. Tuntuu siltä, että meihin ihmisiin on sisäänrakennettuna tahto olla ns. ohjaksissa oman elämämme kulussa. Kuitenkin Jumala tahtoisi, että päästämme irti ja antautuisimme Hänen johdatukseensa täysillä. Vei se tie sitten minne tahansa.
Omassa elämässäni olen kulkenut psalmin 23 varjojen laaksossa ja usein kyseenalaistanut Jumalan suunnitelmat elämässäni. Huutanut Hänen puoleensa kysyen MIKSI NÄIN? Kuitenkin en ole päivääkään kulkenut yksin. Herra on aina ollut kanssani ja tulee aina olemaan. Vaikka siltä ei läheskään aina ole tuntunutkaan. Kaikki elämäni tapahtumat ovat Hänen tiedossaan, joka viisaudellaan ja rakkaudellaan tahtoisi minun kulkea Hänen viitoittamaa tietään. Kirkkoisä Augustinus oivalsi hyvin rukouksessaan antautumisen Jumalan tahdon vietäväksi. Tähän minäkin tahtoisin yhtyä:
"Herra en tiedä, mitä minun olisi sinulta pyydettävä. Sinä yksin tiedät, mitä tarvitsen. Sinä rakastat minua paremmin kuin osaan omaa itseäni rakastaa. Isä, anna lapsellesi, mitä hän ei osaa itse anoa. En uskalla pyytää ristiä enkä lohdutusta. Tahdon vain laskeutua jalkaisi juureen ja avata sydämeni sinulle. Katso hätääni, jota en itsekkään täysin tunne. Katso minuun ja kohtele minua armahtavan laupesi mukaan. Lyö tai paranna minut. Paina alas tai nosta. Minä suostun sinun suunnitelmiisi, vaikka en niitä tunnekaan. Vaikenen ja jäytydyn kokonaan sinun käsiisi. En tahtoisi halata mitään muuta kuin täyttää sinun tahtosi. Opeta minua rukoilemaan. Rukoile sinä itse minussa" (Augustinus).
