Avioliitto ja arki kohtaavat

Selailin aikani kuluksi tilastokeskuksen tilastoja (säälittävää tiedän). Eteeni tuli taulukko, johon oli koottu solmitut avioliitot ja avioerot vuodesta 1965 vuoteen 2010. Oli mielenkiintoista huomata, että vuonna 1965 solmittiin 36 214 liittoa ja eroja oli 4594. Siitä eteenpäin avioerojen määrä on kasvanut koko ajan, ottamatta huomioon muutamia vuosia jolloin eroja oli vähemmän, kuin edellisenä vuotena. Vuonna 2010 avioliittoja solmittiin 29 952 joista eroon päättyi 13 619. Avioliittoja solmittiin siis 45 vuotta sitten enemmän, kuin viimevuonna ja avioerojen kasvu on vuosien varrella ollut huimaa.

Vietimme vaimoni kanssa kesäkuussa 10-vuotishääpäivää. Istuimme Keuruun sataman laiturilla syömässä jäätelöä ja viettämässä aikaa yhdessä. Voin sanoa, että avioliittomme on kokenut kovia monilla eri tavoilla, mutta se on kestänyt. Tilastoja katsoessani en voinut muuta, kuin kiittää Jumalaa vaimostani ja vaimoani siitä kestävyydestä vuosien varrella, jotka olemme yhdessä kulkeneet. Nyt elämme ehdottomasti avioliittomme kovinta myrskyä, poikamme kuoleman johdosta. Mutta jossain kuuloetäisyydellä soi 10-vuotta sitten sanottu "TAHDON!".

Maaret! Olet ollut rakas, olet rakas ja tulet aina olemaan rakas! Elämäni valo ja vanhuuteni vara.

Särkynyt sydän

Voiko ihmisen sydän särkyä niin, ettei sitä enää koskaan saa eheäksi? Maailmassa tuntuu nykypäivänä olevan aina vain enemmän särkyneitä sydämiä. Millä tavoin voisimme auttaa näitä kohtalon kolhimia ihmisiä?

Tänä aamuna heräsin jälleen kerran painajaisen tuloksena. Painajaiset, joilla saa päivän alkamaan huonosti, on tulosta sydämen sirpaleista, jotka hiertävät lihaa kuin poltinrauta. Tuntuu, kuin sielussa olisi tyhjyys, jota ei saa täyttymään millään. Eräänä päivänä sunnuntain kokouksessa eräs seurakuntalainen tuli luokseni ja kysyi, "jokos olet selvinnyt Oivan kuolemasta?" samassa tilaisuudessa toinen "uskon veli" otti olkapäästä kiinni ja sanoi "Kyllä se Jani siitä. Ei kannata masentua." Silloin Oiva poikani kuolemasta oli kulunut aikaa vasta muutama kuukausi.

Tuntuu siltä, että me uskovaiset viljelemme mielellämme kuluneita fraaseja; "tulessa kulta puhdistuu" ja "sinua koetellaan johonkin suureen tehtävään" aivan liian usein. Emme pysty kohtaamaan ihmistä, joka oikeasti on joutunut traagisen tilanteen uhriksi oikealla tavalla. Nyky-yheiskunnan kiireinen mentaliteetti on tarttunut myös meihin seurakuntalaisiin. Haluamme auttaa ja olla läsnä, mutta samaan aikaan vilkuilemme kelloa ja kiirehdimme eteenpäin. Myönnän itsekin sortuneeni siihen, että haluan olla olkapäänä surevalle ihmiselle, mutta samaan aikaan mietin jotain muuta ja vilkuilen kelloa. Miten meidän sitten tulisi kohdata ihminen, jonka sydän on särkynyt ja jonka elämässä toivon liekki on sammunut?

Raamatussa on paikka, joka on aina kiehtonut mieltäni; ”25. Ja katso, eräs lainoppinut nousi ja kysyi kiusaten häntä: "Opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?" 26. Niin hän sanoi hänelle: "Mitä laissa on kirjoitettuna? Kuinkas luet?"27. Hän vastasi ja sanoi: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi." (Luuk. 10:25–27) Rakkaus on se taikasana, jolla voimme olla tukemassa tuskissaan kieriskelevää lähimmäistämme. Monella tavalla juuri rakkauden kautta pystymme parhaiten auttaa lähimmäistämme. Ei tarvita korulauseita tai viisaita sanoja. Tarvitaan Jumalan aikaansaamaa rakkautta ja aikaa olla läsnä. Pelkästään kuunteleminen toista, joka haluaa purkaa sydäntään voi auttaa suunnattoman paljon. Vaikka itse ei sanoisi sanaakaan, niin silti olet antanut signaalin siitä, että olet kiinnostunut ja tahdot olla apuna ja olkapäänä.

Apua ja Seuraa

Heräsin aamulla puhelimen soittoon. Puhelimen toisessa päässä pirteä puhelinmyyjä kertoi, että minua oli onnistanut ja nyt olisi tarjolla ilmaiseksi aikakauslehtiä puoleksi vuodeksi. Myyjä kysyi; "laitetaanko Apua vai Seuraa?" Siinä unenpöpperöisenä kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta ja myyjä toivotteli hyvät päivän jatkot. Kahvia saatuani lähinnä aivojeni kylmäkäynnistykseen, tuli mieleeni, että olisin voinut tietenkin vastata tälle neiti/rouva puhelinmyyjälle; "Apua on tarvittu jo kauan, eikä seurakaan pahitteeksi olisi. Niin että koskas sulla olisi aikaa tulla käymään?" No meni siinäkin hyvä huumori harakoille. Lieneekö syy siinä, että olen äitini puolelta hämäläinen. Mene ja tiedä.

Seurakunnissa mielestäni liian vähän panostetaan niiden ihmisten osaa, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta pois kokouksista tai ylipäätään seurakunnan toiminnasta. Toki on ymmärrettävää, että yli tuhannen jäsenen seurakunnassa on vaikeaa pysyä selvillä, kuinka moni käy säännöllisesti tai epäsäännöllisesti. Mutta mielestäni olisi kunnioitettavaa ja hienoa jos seurakuntien vanhimpia jäseniä, niitä jotka eivät enää pysty käymään kokouksissa ei unohdettaisi. Varmasti monissa seurakunnissa on ihmisiä, jotka vierailevat säännöllisesti vanhusten kodeissa ja viettävät heidän kanssaan aikaa. Myös nuorten keskuudessa olisi hyvä huomata, että jos joku jää pois srk:n toiminnasta, niin olisi joku joka ottaisi yhteyttä ja kysyisi miten menee? tarvitsetko kenties apua ja seuraa? Aina kannattaa vilkuilla ympärilleen, jos vaikka jotain itselle tuttua ihmistä ei ole näkynyt pitkään aikaan, niin luuri käteen ja soittamaan.

2009 Lähdimme vaimoni kanssa Keuruulle opiskelemaan Isoon Kirjaan. Oli mieltä lämmittävää, kun eräs oman seurakunnan jäsen laittoi muutamia kuukausia myöhemmin tekstiviestin ja kyseli miten menee, kun ei ole näkynyt kokouksissa. Se toi sellaista yhteenkuuluvuuden tuntua, että kuulun todellakin Kristusruumiiseen, jossa jokainen jäsen on tärkeä. Tahdon siunata tuota lähimmäistä, joka oli huomannut poissaoloni 1800 jäsenen seurakunnasta.

Tuliko sinulle mieleen, onko sinun lähipiirissäsi juuri tällä hetkellä joku joka kaipaisi Apua ja Seuraa?