Kohti tulevaa

Istun linja-autossa matkalla kohti Savonlinnaan. Mielessäni pyörii tuhat eri asiaa, enkä pysty keskittymään. Kevät on mennyt liian nopeasti ja liikaa on vielä tekemättä. Tästä johtuen aion palata blogiini vasta syksyllä seuraavan kerran. Kiitos kaikille, jotka ovat tätä blogia lukeneet. Uskon, että syksyllä blogini muuttuu sisällöltään ja ulkonäöltään. Untill then... Blues u all!

© Jani Alanko 2014

Vuosi 2014

© Jani Alanko 2014

Taas on vuosi lähtenyt käyntiin opiskelujen merkeissä. Vähän tuntuu siltä, että en ole saanut oikein kunnollista starttia mutta uskon siihen, että asenteen muutos on mahdollista. Haluan uskoa, että jos ihminen aidosti kääntyy Herransa puoleen anoen voimia jaksaa, Jumala kuulee ja vastaa. 

Positiivisuus on jotain sellaista jota en ole osannut ajatella tosissani pitkään aikaan, mutta tämän vuoden tahdon aloittaa uskoen hyvään ja kauniiseen elämään. Elämään täynnä rakkautta, ihanaan vaimooni, hyviin ystäviini ja ennen kaikkea suureen Jumalaan, Jeesukseen!

Edellisen vuoden tunnelmia muistellessani olen huomannut, kuinka Jumala on varjellut minua paljolta ja siitä saan olla kiitollinen. Monet isot ja pienet asiat ovat järjestyneet kuin ihmeen kaupalla. Herra myös varjeli pahemmilta onnettomuuksilta ja sattumuksilta. Rukoukseni onkin, että Jumala varjelisi myös tänäkin vuonna kaikkia tasapuolisesti. Tulkoon vuodesta 2014 vuosi, joka jää historiaan muutoksen vuotena. Oli tilanteemme mikä tahansa ja olotila millainen tahansa, meidän Taivaallinen Isämme on kaiken yläpuolella ja tietää kaiken. Hänen kädessään on päiviemme mitta ja Hän rakastaa meitä kaikesta huolimatta. Leuka pystyssä tukka takana aion lähteä etsimään Jumalan tarkoitusta tälle ja tuleville vuosille.

© Jani Alanko 2013

365. PÄIVÄ

Tänään on sitten vuoden viimeinen päivä ja vielä muutama tunti aikaa toteuttaa tälle vuodelle luvattuja asioita. Uuden vuoden lupaukset on sitten kummallinen tapa. Miksi luvata mitään, jos niitä ei kuitenkaan pysty pitämään. Aamulla herättyäni ja hypotalamukseni kylmäkäynnistyksen - kahvilla - jälkeen aloin miettimään helpointa mahdollista lupausta, jonka kykenisin pitämään koko seuraavan vuoden ajan. Vaimo näsäviisaana tokaisi heti, että voithan sinä luvata juoda aamuisin kahvia! Höh, sanon minä! Mikä oikeasti olisi sellainen lupaus, joka edes jossain mitassa olisi mahdollinen pitää? Keväälle olen suunnitellut kunnon kohottamisen. Tätäkään en voi luvata, koska voihan olla, että selkä ja polvi eivät kestä juoksua tai punttisalia. Mutta yrittää aion ainakin, että voin sitten 365 päivän päästä sanoa, että olen hyvässä kunnossa fyysisesti.

Aikani miettiessäni sellaista lupausta, jonka pystyisin pitämään, mieleeni juolahti Raamatun teksti, jossa korotetaan Jumalan uskollisuutta lupauksissaan siitäkin huolimatta, että emme itse siihen pysty. Kaukana aivolohkojeni sisällä oleva mielihyväntunnetta säätelevä synapsi antoi pienen sähkölatauksen ja koin hetkisen syvää mielenrauhaa ja onnellisuutta. Jumala on uskollinen lupauksilleen vaikka me olemme uskottomia. En lupaa mitään vaikka vuosi vaihtuu. Pyrin vain siihen, että tutustuisin paremmin Jumalaan. Jos kaadun, niin Jumala nostaa ja kantaa. Itse en voi kuin yrittää ja mikä parasta, siihenkin Raamatussa on lupaus, että Pyhä Henki saa meissä aikaan tekemistä ja tahtomista.

Siunattua uutta vuotta 2014. Olkoon se parempi, kuin edellinen!

© Jani Alanko 2013

Kärsivällisyyttä etsimässä

© Jani Alanko 2013

Joskus tuntuu siltä, että kärsivällisyys asioihin on totaalisesti hukassa. Elämässä on asioita, jotka haluaisi toteutuvan niin pian kuin mahdollista. Mutta ei! Ei tule vastauksia puoleen jos toiseen. On vain odotusta ja asioiden uudelleen muokkaamista ajatuksissa. Miten ihmeessä joidenkin elämä tuntuu menevän suunnitelmien mukaan siinä aikataulussa kuin he ovat asioiden toivoneet menevän. Itselläni on tunne siitä, kuinka jonotan edelleen katkeruuden partaalla omaa vuoroani Luojan vastaanotolle. Menenkö sinne nöyränä lakki kourassa, vai uhkuen vihaa ja vaatimuksia? Näiden ajatusten kanssa olen elänyt jo niin kauan etten jaksa muistaa aikaa, jolloin olisin ollut tyytyväinen omaan elämääni. Kuitenkin elämän tulee jatkua kaikesta huolimatta. Vuoronumerolappua vilkuillen odotan omaa vuoroani ja toivon parempaa aikaa.

Miten voimme asennoitua elämään sillä tavalla, että osaisimme nähdä ne pienet ilot suurten asioiden takaa? Miten voisimmekaan mennä Jumalan eteen nöyränä lakki kourassa ja todeta "tässä olen"? Ihminen on rationaalinen ja usein järki ottaa liikaa valtaa tunteilta. En sano ettei järjenkäyttö olisi hyväksi, vaan tarkoitan sitä, että joskus meidän tulee elää sen mukaan miltä meistä tuntuu. Tällä hetkellä tuntuu paremmalta kuin eilen ja se on jo hyvä asia. Joskus meidän tulee tehdä ratkaisuja elämässämme tunteen pohjalta ja katsoa mihin se vie. Tätä voidaan kutsua myös uskonaskeleeksi. Tartutaan rohkeasti härkää sarvista ja katsotaan mihin se johtaa. Mikäli tulee takkiin, niin siitä noustaan yrittämään uudelleen. Kärsivällisesti jonottaen omaa vuoroaan.

Joulunaikaa

© Jani Alanko 2013

Jälleen kerran lähestymme aikaa jolloin joulumaterialismin riemuvoitto alkaa olemaan huipussaan. Joskus tuntuu siltä, että emme enää osaa nauttia perinteisestä joulunvietosta rauhallisesti perheen parissa.

Nyt joulun onnistuminen riippuu siitä, onko lahjoja tarpeeksi tai riittääkö ruoka. Mikä on joulun todellinen merkitys? Voisiko se olla siinä, että perheet kokoontuu yhteen viettämään rauhallista aikaa yhdessä. Kenelläkään ei ole kiire mihinkään ja joulunsanoma Jeesuksen syntymä on pääasiassa.

Silloin kun olin lapsi joulun aika oli täynnä taianomaista tunnetta. En väitä etteikö lahjat olisi jo silloin kiinnostaneet, mutta pääosaa näytteli perhe ja yhteiset hetket. Kuusi koristeltiin aattoaamuna yhdessä ja uunissa tuoksuvan kinkun haju siveli sieraimia. Yhdessä katsottiin joulurauhanjulitus ja yhdessä kävimme haudalla viemässä isovanhempien haudalle kynttilät. Joulu oli perheen yhteistä aikaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Myös sanoma joulun toellisesta merkityksestä pidettiin tärkeänä meille lapsille mm. jouluevankeliumin lukemisen kautta sekä kiitollisuudessa jokaisesta hyvästä, mitä Jeesus on perheessämme saanut aikaan.  olen kiitollinen vanhemmilleni. He tekivät lapsuuden joulusta sellaisen, jonka toivoisin välittävän myös omalle perheelleni (mikäli Luoja suo minulle minulle vielä joskus jälkikasvua).

© Colourbox

Millainen on nykypäivän joulu? Kauppojen mainokset televisioissa alkavat joka vuosi yhä aikaisemmin tarjoamaan mitä hienoimpia tavaroita. Ihmiset stressaavat jo marraskuun alussa, että onko kaikki

mahdolliset jouluvalmistelut jo käynnissä. Alkon saranat tarvitsevat yhä enemmän rasvausta ja kriisikeskukset ja turvakodit täyttyvät asiakkaista. Ainut kontakti joulun todelliseen sanomaan tuntuu olevan kirkossa vietetty kauneimmat joululaulut tapahtuma ja aattohartaus. Mutta menevätkö ihmiset näihin tilaisuuksiin perinteiden pakottamana vai etsivätkö he kuitenkin sisimmässään joulun Herraa, vapahtajaa Kristusta? Rukoilkaamme tälle joululle rauhallista mieltä ja ihmisille oikeata joulunsanomaa, jossa Jeesus Kristus saisi olla joulun Herra. Itse toivotan kaikille todella hyvää ja rauhallista joulua!

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. 2 Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. 3 Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. 4 Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. 5 Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. 6 Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, 7 ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. 8 Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. 9 Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, 10mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. 11  Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus*, Herra. 12 Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä." 13 Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: 14 -- Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. 15 Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: "Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti." 16He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. 17 Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. 18 Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. 19 Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. 20 Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu. (Luuk. 2:1-20) 

Unelmia ja pettymyksiä

Elämämme on täynnä unelmia ja haaveita, joita toivomme hartaasti toteutuvan. Valitettavasti unelmat eivät aina toteudu ainakaan niin, kuin olisimme toivoneet. Miten voimme selvitä niistä pettymyksistä, joita kohtaamme aika ajoin? Tätä kysymystä olen joutunut miettimään usein. Aina kun tuntuu siltä, että nyt Jumala on tasoittanut tien tiettyyn päämäärään, pelko epäonnistumisesta alkaa vallata alaa. Usein mietin, että onko se juuri tuo epäusko onnistumisen suhteen syy siihen, että asiat eivät mene niin kuin strömsössä.

Toisaalta en halua uskoa sellaiseen Jumalaan, joka pienimmänkin epäuskon kohdalla rankaisee meitä toteuttamalla pahimmat pelkomme. Jeesus tahtoo meille kaikkea hyvää eikä rankaise meitä siitä, mikä on meidän ihmisten perus vika nimittäin epäilys ja pelko. Jumala on luvannut meille olevansa kanssamme vaikeinakin hetkinä ja tulee viemään päätökseen suunnitelmansa meitä kohtaan. Oli meidän unelmamme mikä tahansa, Jumala näkee ne ja näkee myös kauas tulevaisuuteen. Hän tietää mikä on meille hyväksi ja auttaa meitä kestämään myös kestämään pettymyksiä.

Mielessäni pyörii ajatus Jumalan lupauksesta lähestyä meitä, kun me tahdomme lähestyä Häntä. Milloin me olemme valmiita lähestymään Jumalaa? Toivoisin olevani valmis siihen koska vain. Ei pelkästään silloin, kun elämä tuntuu ylitsepääsettömän vaikealta. Meidän tulisi olla valmiita ottamaan uskon askelia Jumalan hyvää tahtoa meitä kohtaan, vaikka se tuntuisi vaikealta.

Eräs rakas ystäväni kamppailee Jumalan tahdon ja omien unelmiensa välisessä ristiriidassa. Tahtoisin lohduttaa häntä sellaiseen ajatteluun, että me emme pysty ymmärtämään Jumalan tarkoitusta elämässämme. Meidän tulee ainoastaan tarrautua siihen lupaukseen, että Hän tietää mikä on meille parasta ja ystävät ovat sitä varten, että voimme jakaa ilot ja surut keskenämme. Meidän tulee rukoilla toinen toistemme puolesta, että Jumalan hyvä tahto saisi tapahtua. Jumalan tahto tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin meidän jokaisen elämässä!

© Jani Alanko 2013

Mä annan ne pois!

Emme jaksa aina kantaa taakkoja harteillamme. Sanonta; ”Ei Jumala anna enempää, kuin me jaksamme kantaa” ei ole Raamatunsivuilta irrotettu totuus, vaan se on ihmisen keksimä lausahdus, jolla me pyrimme lohduttamaan toinen toistamme. Kun kristityltä kysyy miksi maailmassa on niin paljon pahaa, hän vastaa; ”koska ihminen lankesi syntiin”. Mutta tuo vastaus ei vain riitä siinä vaiheessa, kun sielu repaleisena ja sydän verta vuotavana yrittää selvitä seuraavaan päivään. Pahuus ja kärsimys ovat osa meidän elämämme matkaa ja väistämätön tosiasia, jota ei muuksi voi muuttaa.

© Jani Alanko 2013

Vaimoni kanssa mietimme, miksi kärsimystä niin usein yritetään liittää uskossa kasvamiseen. Kärsimys itsessään ei kasvata meidän uskossamme yhtään mitään. Kärsimys ei ollut Jumalan alkuperäinen suunnitelma meille. Jumala sallii meille kärsimystä, mutta miksi? Voisiko olla niin, että Jumala näkee meidät, kuulee meitä ja on meidän kanssamme kärsimyksen keskellä, mutta emme näe Häntä? Olemme ikään kuin liian lähellä, että emme näe metsää puiden takaa. Jumalan läsnäolo tulee niin konkreettisesti lähelle, että se on se voima, joka kasvattaa. Ei kärsimys. Yleensä olemme niin katkeria Jumalalle, että emme voi myöntää Jumalan läsnäoloa kärsimyksen keskellä. Mutta siellä missä kärsimys on suuri, on Jumalan läsnäolo, rakkaus ja armo suurempaa. Me emme vain ymmärrä sitä sillä hetkellä. Siinä on uskossa kasvaminen, että ymmärtäisimme sen, kuinka Jumala kaikesta meidän katkeruudesta ja vihasta huolimatta on meidän kanssamme ja tahtoo lohduttaa. Meillä on mahdollisuus antaa Jumalalle kaikki meidän kärsimyksemme, jos vain haluamme.

Lueskelin eräänä päivänä rukouskirjani sivuja joihin olen kirjoittanut rukouksia Jumalalle. Tässä kirjassa olen vuodattanut syvimpiä tuskiani, kauneimpia unelmiani ja kaikkea siltä väliltä olevaa Jumalan tiedettäväksi, jotta voisin antaa ne pois. Olen tuonut kaiken sen, mitä ihmisen järki kykenee ymmärtämään ja kirjoittamaan, jotta voisin antaa ne pois. Monien rakkaimpien ystävieni esirukoukset ja kiitosaiheet, kiemurtelevat kirjaimiksi tuossa kirjassa, jotta voisin antaa ne pois. Puolisoni, perheeni ja lähisukuni ongelmat ja murheet, ilot ja surut, tahtoisin vain kirjoittaa ja antaa ne pois. Antaa ne pois!

© Jani Alanko 2013