Näin siinä sitten kävi. Jouduin vähentämään tämän kevään kursseja, kun ei vain voimat tahdo riittää. Onneksi tunnistin itsessäni ajoissa oireet loppuunpalamisesta. Oivan kuolemasta ei kuitenkaan ole vielä kuin reilu puolivuotta, joten annoin itselleni armahduksen jättää osan kursseista väliin.
Sanovat, että ensimmäinen vuosi on lapsensa / omaisensa menettäneelle kaikkein pahin. Yhdyn täysin tähän. Ajatukset myllertävät ja suru purkaa itseään joskus hyvinkin voimakkaasti ulos. Tässä täytyy nyt vain antaa itselleen aikaa prosessoida elämää. Kaikki muu on toisarvoista. Mutta mitäs nyt? Vaikka teen osaa kursseista on elämän energia kuin nuoralla tanssimista. Pelko myllertää sisuksissa täydellisestä eristäytymisestä ja ulkomaailman unohtamisesta. Millä saisi pidettyä terveen kontaktin sosiaaliseen yhteisöön?
Olen huomannut itsessäni piilevää hoivaviettiä. Sain yhtenä iltana syliini pienen tyttö vauvan ja mieleni sopukoissa olisin halunnut juosta tyttö kainalossa kotiin. Tahtoisin sydämeni pohjasta vielä tuntea isyyttä ja sitä tunnetta minkä lapsi saa aikaan. Ei tässä muu auta kuin rukoilla, että Jumala armahtaisi ja antaisi meille vielä joskus lapsen.
Joo kannattaa antaa itselleen lupa olla väsynyt ja antaa aikaa tälle surulle. Mukavaa, että kirjottelet taas ajatuksia tännekin. Hyvää kevättä teille!
VastaaPoista